maanantai 28. helmikuuta 2011

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Ulkoilua

 

Viime viikon suorastaan epäinhimilliset pakkaset hidastivat vielä hieman ulkoilurutiiniin palaamista potemisen jälkeen. Jopa Fanni osoitti ensimmäisen kerran jonkinlaisen rajan tulleen vastaan, nostellen palelevia tassujaan.



Riemu onkin sitten ollut sitäkin suurempaa, kun lopulta on päästy kunnolla kirmailemaan. Ja kun saa ensin vähän purkaa energiaa, niin alkaa se hihnassa nätisti kulkeminenkin taas muistua mieleen.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kato mua!



Kuukauden koirakuvahaasteen aiheena on nyt helmikuussa "Kato mua!" Aihe sopii Fannille kuin nappi silmään, sillä neiti on toisinaan erittäin huomionkipeä. Myös keinot huomion saamiseksi ovat monet.


Fannin oma peti on meillä tietokonepöydän vieressä, joten erittäin usein ahkera opiskelija (tai nörtti) joutuu häiriköinnin kohteeksi. Tyttö on varsin hiljainen koira, joten äänen sijaan häirintä tapahtuu fyysisellä tasolla. Ettekä usko, miten sinnikästä se voi olla, vaikka kuinka yrittäisi olla huomiotta...   




Tassulla läimimisen lisäksi yksi suosikkikeinoista on työntää päätä käsivarren alta syliin. Yritäppä sinä keskittyä sitten.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Rakas


59. Mustavalkomaanatain aiheena rakas. Tässä ilmeinen vastaus. 
Sen myötä sydämellistä ystävänpäivää kaikille!

Muiden rakkauksia löytyy täältä.

Sekaisin


Fannin röntgenkuvat otettiin siis viime viikon keskiviikkona ja ilokseni voi ilmoittaa, että kuvissa näkyi kaikesta jännityksestä huolimatta niin puhtaat kyynärät kuin hyvin muodostuneet lonkatkin. Lääkäri jopa kehui, että ovat berniksi erittäin hienot, pyöreät ja syvällä kuopissaan. Kyllä siinä helpotuksen huokaus pääsi itseltäkin - on mukava tietää, ettei noista tarvitse kantaa sen kummempaa huolta tulevaisuudessakaan, vaikka näistä kuvista ei vielä virallisia tuloksia näekään.


Aamulla Fanni ei ollut uskoa, ettei hänelle tällä kertaa tarjoiltu ruokaa lainkaan. Puolen päivän kieppeillä sitten sitten suuntasimme tohtorin tykö, joka tuikkasikin hetimmiten piikin neitosen kankkuun. Tohtori ohjeisti, että voitte käydä tuossa ulkona vielä hieman kävelemässä ja tulkaa sitten sisään kun koira alkaa horjua. No ei me päästy lähellekkään ulos asti, kun Fannilta meni jo jalat alta. Hetken aikaa siinä siliteltiin, kunnes hoitaja totesi tomerasti, että nyt olis hyvä aika mennä vaikka kahville. Niinpä Supermiehen kanssa kipitettiin läheiseen pikaruokapaikkaan syömään paniikkihampurilaiset. (Minähän en normaalitilanteessa noissa enää tätä nykyä käy...) Takaisin tullessa saatiin suoraan kantaa täysin tolkuton koira autoon.


Onnistuttiin raahaamaan tyttö vielä sisälle kotiinkin, vaikka naapurin tätejä saattoi touhu vähän epäilyttää. Fanni malttoi pysyä vilttikäärössään kohtuullisen pitkään, välillä hieman uikutteli ja varmisti, että joku on lähistöllä. Kovin oli neiti läheisyyden kipeä ja paljolti tulikin istuttua lattialla raukan vieressä virkaten ja televisiota katsellen. Iltaa kohti tyttö kävi horjuvin askelein tarkistamassa nurkat ja nukkumaanmenoaikaan meno oli jo entisenlaista.


Tässä maistiaisia siitä, miltä meidän tyttö sisäpuolelta näyttää! Ohjeiksi saatiin jatkaa kipulääkkeen ottamista vielä viikon verran ja entisen ravintolisän kaveriksi saatiin toinen. Lopullinen diagnoosi oli sellainen, että Fannin nivelissä on vielä sellaista kasvunvaraa, että kun ne sopivasti sattuvat muljahtamaan, niin se aiheuttaa pehmytkudosvaurion, josta sitten tulee kipu ja ontuminen. Tämän pitäisi kuitenkin mennä kasvun myötä kokonaan ohi. Yhteiselämä on lyhyessä ajassa muuttunut jälleen paljon sujuvammaksi, kun koirakin pääsee taas purkamaan tarmoaan...

lauantai 12. helmikuuta 2011

Ei pysty

Tämä typerä vehje ei suostu tallentamaan kuviani, joten en voi julkaista ainuttakaan kaikista tuloillaan olevista postauksista. Tenttien, esseiden, luentojen, tutkimussuunnitelmien, luentopäiväkirjojen ja harjoitustehtävien kanssa on hirveä kiire, mutta onneksi voin kertoa sen verran hyvääkin, että Fannin röntgenkuvista ei löytynyt mitään vakavaa, eikä neiti ole ontunut tällä viikolla enää lainkaan! On jopa päästy taas kiinni normaaliin ulkoilurutiiniin. Ja tänään paistaa aurinko, niin että olkoon!

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Aurinkoa katsomassa


Viikko sitten sunnuntaina oli mahtavan kirkas päivä, joten raahasin Supermiehen kanssani kävelylle valohoitoa saamaan. Päädyimme kulkemaan kelkkauraa joen jäälle, jotta auringosta voisi nauttia mahdollisimman esteettömästi. Täällä keskustassa arska tuntuu aina jäävän jonkun talon taakse, vaikka kuinka yrittäisi kiertää... Tämä tuskin johtuu siitä, että talot olisivat Lapin pääkaupungissa niin korkeita, vaan ennemminkin siitä, ettei valopallo jaksa kiivetä talviaikaan kovinkaan korkealle.


Maiseman avaruus on jotenkin hyvin rauhoittavaa. Tulee mieleen se riemun tunne, kun lapsena nousi isän moottorikelkan kyydistä keskellä järveä ja näki kaiken sen loputtoman tasaisen lumipinnan, joka vain odotti möyhijäänsä. Sen sijaan tällä kertaa tuntui käsittämättömän typerältä lähteä itse ulkoilemaan ja jättää koira kotiin. Täysin järjen vastaista toimintaa, mutta minkäs teet, kun toinen alkaa ontua jo ennen kuin päästään alaovesta ulos.


Usein jäällä liikkuessamme kuljemme suuren sillan ali ja sen massiiviset muodot hämmästyttävät minua kerta toisensa jälkeen. Sillan päällä kulkiessa tai edes sitä kauempaa katsoessa rakennelman kokoa ei jotenkin hahmota ollenkaan samalla tavalla kuin alapuolelta - mikä tietysti onnistuu ainoastaan näin talviaikaan.


Sinne se taas katoaa... Onneksi päivät ovat jo paljon pidempiä. Nyt vain odotellaan sopivaa hetkeä ja inspiraatiota,että saisi kaivettua sukset esiin, edes kertaalleen tällekin talvelle.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Sinnittelyä


Alkuviikosta typykälle aiemmin määrätyt kipulääkkeet loppuivat ja uutta reseptiä varten lääkärille soittaessa tuli puheeksi, että ontuminen ei ollut helpottanut, vaan oikeastaan vain yltynyt entisestään. Niinpä saman puhelun aikana varattiin sitten jo aika röntgenkuvia varten, ensi viikon keskiviikolle. Onneksi sen aamun luento peruttiin joka tapauksessa ja Supermieskin onnistui järjestämään aikaa, niin että pääsemme molemmat paikalle. Nyt sitten taas odotellaan.


Odotellessa liikunnan puute on alkanut näkyä neidin käytöksessä yhä selvemmin. Fyysisen aktiviteetin merkitystä koiralle ei yksinkertaisesti voi vähätellä, kun meidänkin superkiltti tyttönen alkaa osoittaa selviä turhautumisen merkkejä. Esimerkiksi kotiin paluu-hetkien vauhkoamisen taso on suorassa suhteessa liikunnan määrään. Lisäksi Fanni on alkanut mm. mutustelemaan omaa häntäänsä ja häiriköimään sohvalla syöjiä (mitä meillä tapahtuu melko usein!), vaikka on aina aiemmin osannut pitää kunnioittavan etäisyyden. Nätisti hihnassa kulkemisesta on turha edes haaveilla, sen verran kun ulkona yleensä käydään. Kynnys reagoida asioihin on siis laskenut ja reaktion voimakkuuden taso noussut. Paras osoitus on ehkä se, että Fanni - koira joka haukkuu tuskin koskaan - on viime aikoina löytänyt äänensä, joka muuten alkaa olla pelottavan aikuismainen.