sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Syys-sukulaiset


Käytiin siis taas tuossa männä viikolla heittämässä mutka Korvessa äitit, isät, mummut ja ukit tarkastamassa. Kaikki olivat pysyneet kiltisti ruodussa. Fanni nautti, kun oli taas hetken aikaa piha, jolla voi juosta vapaana monta kertaa päivässä.


Pikkuhiljaa alkaa tämäkin koira ymmärtämään keppien ja tikkujen perään. Heittoleikit pyritään kyllä yleensä pelaamaan turvallisemmilla välineillä, kesällä nimittäin kävi niin, että tikku tökkäsi neitiä kitalakeen, kun se juostessa kiilautui nurmikkoon. Se oli ikävää se.



Paras paikka levähtää on tietysti keskellä kukkapenkkiä. Eivätpähän törrötä hangen keskellä sitten talvella, kun Fanni kävi jälleen kerran jyräämässä risut lakoon. Puutarhuri kiittää.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Kahdeksan Satunnaista Asiaa

Tässä taannoin saimme tunnustuksen Karvahelvetin suunnalta. Vaikka ensireaktioni oli jotakuinkin: "Vau, no nyt mäkin olen ihan Oikea Bloggaaja, kun Mun blogin olemassa olo on tälleen tunnustettu! Vähänkö Hienoa!!" niin tyypilliseen tapaani varsinainen asiaan reagoiminen on ottanut oman aikansa. Mutta tässä sitä nyt tulee!


Konseptiin kuuluu, että tunnustuksen saajan pitää:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa.
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään.
Täten siis kiitän Karvahelvetin Bemarya tästä ehdottoman upeasta kunniasta, joka tuntuu aina vaan paremmalta kun tietää, miten hieno kirjoittaja sen on minulle myöntänyt! Suosittelen kyseisen blogin tsekkaamista lämpimästi!
Tunnustuksen jakaminen eteenpäin osoittautuikin yllättäen aika haastavaksi tehtäväksi. Kuvittelin seurailevani aika montaa kirjoittelijaa, mutta ei niitä nyt sitten niin montaa ollutkaan... Nämä blogit ovat kuitenkin sellaisia, joista mielestäni löytyy sitä peräänkuulutettua sisältöä. (Pieni nepotismi annettakoon anteeksi!)

Sintun ja Viljan Blogi (Fannin äidin ja tämän tuoreen pikkukämppiksen puuhista.)
Se on koira!
Circus on Tour 
Peetun päiväkirja (Fannin äidin veli elikkäs eno tähtenä täällä!)
Karhunpojat (Silläkin uhalla, että tämä loistoblogi on kokonaan lakannut päivittymästä!) 
Jekkula
Saiva (Huolimatta siitä, että ovat tunnustuksen jo kertaalleen saaneet ja siihen vastanneet täällä. )
Merry Morning (Aihealueeltaan tämä poikkeaa muista tällä listalla, mutta onpahan hieno yksilö
                                                       kaikkien ruokablogien joukossa!)


Ja sitten niiden kahdeksan paljastuksen pariin.


1. Jos minun reagointinopeuteni ei ole huippuluokkaa, niin ei se ole Fannillakaan. Tälle koiralle pitää antaa aikaa asian upota sinne pääkoppaan, turha hätäily saa tytön joko lukkiutumaan tai vain jättämään käskijän täysin huomiotta. Vaan eipä ole omistajansakaan mitään kovin vauhdikkaita tapauksia. Me sovimme hyvin yhteen - samanlaisia lössyköitä koko porukka.


2. Minä olisin alunperin halunnut kissan. Supermies sai kuitenkin ylipuhuttua ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin lapsena olin kyllä vailla cockerspanielia tai gerbiiliä. Koira meillä nyt on ja kissakin vielä jonain päivänä tulee - viimeistään sitten kiikkutuolia lämmittämään, mutta gerbiiliä tahi muuta rottaa en enää ottais vaikka maksettais.


3. Berni tosin on kissankaipuiselle koiraihmiselle suorastaan loistava rotuvalinta. Fanni puskee ja kiehnää kuin kissa ja rakastaa istua sylissä silitettävänä. Olen todennut tämän koskevan berninpaimenkoiria ihan yleisesti. Tosin bernin puskemiseen kannattaa valmistautua tukevalla haara-asennolla, sillä muuten voi pian löytää itsensä lattianrajasta hyvin koiramaisten märkien suukkojen peittämänä. Kuvissa esimerkki klassisesta haarapujahduksesta, joka kuuluu meillä päivittäisiin rutiineihin.


4. Yksi Fannin mieluisimmista leluista on kivi. Kivi on halkaisijaltaan parisenkymmentä senttiä ja aika painava. Se oli matkalla parvekkeelle, osaksi jotain asetelmaa, mutta jäi olohuoneeseen pyörimään, yksinkertaisesti siksi, että se tuntuu ilahduttavan Fannia loputtomasti. Kiveä on tarkoitus läimiä tassuilla pitkin lattioita niin, että jytisee. Naapurit nauttii, mutta isoilla koirilla on isojen koirien leikit! Jos tyttö yrittäisi kanniskella kiveä, olisi se purukaluston suojaamisen nimissä varmaan pitänyt jo siirtää eteenpäin, mutta näin ei onneksi ole tapahtunut. Onni on myös, että meillä on muovimatto lattiassa, eikä mitään parkettia...


5. Fannilla on erikseen "metsässä" ja "kaupungissa"-säädöt. Kaupungissa neiti ei tahtoisi istua märälle asvaltille ja kiertää ihan omatoimisesti jokaikisen rapakon. Metsä-asetusten vaihtuessa päälle ei paljon kura huoleta. Silloin voi piehtaroida rantamudassa ja jokaisesta lätäköstä on juotava - keskeltä, ei reunasta.


6. Edellisestä tulikin mieleen, että Fannilla on myös kummallinen mieltymys pissiä veteen. Pätee ihan samallalailla järviin, jokiin, lampiin ja lätäköihin. Ensin siitä juodaan ja sitten sinne pissitään. Paluumatkalla emäntä yrittää pitää lukua niistä rapakoista, joihin tarpeet on jo käyty tekemässä...




7. Fanni ei tykkää lukemisesta. Se ei voi ymmärtää, miksi joku istuu kirja kasvojen edessä liikkumatta. Erityisesti tenttikirjat, joita luetaan pitkiä aikoja kerrallaan, hiljaisuuden vallitessa, ovat raivostuttavia. Tällöin Fanni tulee norkoilemaan lähistölle, alkaa nuolemaan sukkia, läimimään tassuillaan tai vain istuu ja tuijottaa käskevästi. "Lopeta! Tee mun kans jotain!" Television katselu, lehtien selailu, käsityöt tai tietokoneella istuminen eivät jostain syystä aiheuta samaa reaktiota.


8. Fanni osaa tempun jonka nimi on Nalle. Se toimii niin, että laitetaan käsi koiran rintaa vasten ja sanotaan "Nalle!", jolloin koira nostaa etutassut käden päälle. Tämä temppu syntyi, kun Fannilla oli ihan luonnostaan taipumus nostaa tassut tuollalailla. Erityisesti tämä temppu ihastuttaa lapsia, silloin kun he itse pääsevät sen tekemään. Tämän Fanni suostuu tekemään ihan kenen hyvänsä pyynnöstä, sen sijaan sen seuraava aste, jossa kättä ei käytetä koiran tukena, on vielä työn alla.

torstai 27. lokakuuta 2011

Kummitustalo


Valkokuvatorstain 222. haasteen aihe on varsin ajankohtaisesti kummitustalo. Tässä tämän tädin näkemys. Jos talo on satoja vuosia vanha, on ilmiselvää, että siinä kummittelee, ihan kysymättäkin.

Seuraavaksi luvassa on juttua syyslomareissusta, jonka aikana ehdittiin pyörähtää myös mökillä. Supermiehen äiti on ehdottoman vakuuttunut, että kyseisen kesäpaikan kulmilla kulkee myös "intiaani", joka ilmeisesti on pitänyt majaansa samoilla hoodeilla joitakin satoja vuosia aiemmin. Ei kyllä olla törmäilty. Onneksi.

ps. Klikkaathan kuvan isommaksi!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Hiidenkirnut



Sarjassamme Hevosella pääsee, osa 3. Pääsin lopultakin sille Oikealle Ruskaretkelle, siis sellaiselle, joka tehdään johonkin korkeaan paikkaan. Ihan lyhyen automatkan päästä meiltä löytyi tällainenkin hieno kohde, jossa ei oltu aiemmin käyty. Kyseessä oli siis kallioalue, jolla oli useampia eri kokoisia hiidenkirnuja, poluntapaisia siellä täällä ja oikein näköalatasanne evästelyä varten. Itse kirnut oli ihan parkkipaikan vieressä, niin että halutessaan ei tarvinnut kovin kummoisia urheilullisia suorituksiakaan tehdä.



No jos joku ei tiedä, niin täältä voi käydä lukemassa mitä ne hiidenkirnut on. (Linkistä myös lisätietoja tästä nimenomaisesta kohteesta.) Ja jos joku ei tiedä miltä ne näyttää niin tässä olis kuvaa. Siitä, miksi yhdeksän metrin syvyiseen kallionkoloon, joka on puolillaan vettä, on työnnetty tikkaat, minulla ei ole aavistustakaan. Varsinkaan kun jo pelkkä tikkaille pääseminen olisi onnistunut ainoastaan itsesuojeluvaistonsa totaalisesti menettäneeltä yksilöltä.





Mutta olihan siellä paljon muutakin. Vaikka Fannia ei lintutorniin saatu, niin tässä paikassa ei neitiä enää kiipeily jännittänyt. Tyttö loikki niin kallioilla kuin kirnujen ympärillä oleilla puuportaillakin kuin vanha tekijä. Välillä Fannin Sveitsin Alpeille juontavat rotujuuret ottivat vallan niin, että isäntäväkeä ihan kauhistutti ja menoa piti koittaa vähän hillitä. Ei ihan riittänyt luottamus siihen, että meidän koira, joka on sulava kuin puskutraktori, handlaisi kaikkein jyrkimmätkin kallionkielekkeet. Ja tämä ihan kaikella rakkaudella.






Meille ei tietenkään riittänyt mikään vaatimaton parkkipaikan vieressä pyöriminen, vaan reippaina tyttöinä ja poikina suuntasimme parin ylimääräisen mutkan jälkeen Hiidenpolkuna tunnetulle reitille. Tämä ei ollut mikään ihan päiväkävelykohde, sen verran jyrkkiä nousuja ja laskuja "polulla" oli. Mentiin ihan nelinkontin parhaillaan, muutkin kuin koira. Fannista oli kuitenkin mielettömän hauskaa ravata mäkiä ylösalas ja sukeltaa välillä kuono edellä varvikkoon.







Ähinän, puhinan ja rämpimisen päätteeksi päästiin vihdoin näköalatasanteelle ja todettiin että korkealta näkee kauas. Lopultakin oli edessä koko retken paras osuus: eväät. Rullarieskaa ja kuumaa kaakaota. Ja sitten samaa reittiä takaisin.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Hevosella pääsee, osa 2


Edellisen reippailuretken jälkimainingeissa lupailemassani kalastusvapaassa luontokohteessa jatkettiin retken teemasta huolimatta rantapusikoihin tutustumista. Seuraavana viikonloppuna autolla nimittäin hurautettiin läheiseen saareen rakennetun luontopolun lähtöpaikkaan. Rehellisyyden nimissä on todettava, että tämä kohde olisi ollut varsin helposti saavutettavissa myös jalan, mutta koska itse polun pituudesta ei löytynyt etukäteistietoa, suunnattiin paikalle varmuuden vuoksi renkaiden turvin. Joku kohtuus nyt liikunnassakin.



Heti alkumatkasta ilmeni pientä epävarmuutta, sillä olimme valinneet retkipäiväksi täydellisen kirkkaan ja aurinkoisen lauantai-aamupäivän, mikä tarkoitti, että liikkeellä oli muitakin intomielisiä. Polun alkupäähän saapuessamme selvisi kuitenkin, ettei koiran päästäminen irti saaressa ylipäänsäkään olisi sallittua, koska - ihan totta - siellä laidunsi kesän ajan lammaslauma! Olimme ilmeisesti liikkeellä liian myöhäisenä ajankohtana, sillä elukoista itsestään ei enää näkynyt jälkeäkään. Todisteet olivat kuitenkin hyvin esillä ja maistuivat herkullisilta.


Fannille tuotti alkuun hieman hankaluuksia ymmärtää pitkospuilla kulkemisen hienouksia, mutta sinnikkään ohjauksen myötä raiteilla pysyminen alkoi sujua ja polun loppupäässä neiti teki enää muutamia tarkkaanvalikoituja syöksyjä pientareelle, milloin minkäkin hajun perässä. Asiaan saattoi tosin vaikuttaa myös se, että lammaslauman jättämät "namit" oli helpoimmin noukittavissa sileältä puualustalta...





Puolessamatkassa polkua oli kelluva lintutorni, johon siirryttiin pientä siltaa myöten. Tornista oli hyvät näkymät läheiseen kaupunkiin ja myös erilaisia siivekkäitä onnistuttiin bongaamaan. Fannin poseerausinto puolestaan oli upeista olosuhteista huolimatta olematon eikä tyttö suostunut kiipeämään tornin portaitakaan. Siellähän napotat sitten.



Nähtiin myös paljon korentoja. (Ennenvanhaan olisin kirjoittanut tähän ihan vaan että sudenkorentoja. Nykyään kuitenkin asun saman katon alla perhokalastajan kanssa ja tiedän, ettei kaikki korennot ole susia, vaan niitä on monia muitakin lajeja.) Olettekos koskaan yrittäneet ottaa kuvaa korennosta? On muuten aika haastavaa hommaa! Eikä intopiukassa hölmöilevä koiranrotjake ainakaan yhtään helpota tilannetta...

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Rahalla saa ja hevosella pääsee


Meille on viime viikkoina kehittynyt tapa. Luultavasti näin on vain siksi, että sen toteuttaminen on viime aikoina tullut mahdolliseksi. Jo monena viikonloppuna putkeen me on hypätty autoon ja hurautettu johonkin kivaan paikkaan luonnonhelmaan. Kaikki tämä vain siksi, että keväällä pitkällisen harkinnan lopuksi päätettiin hankkia ihan oma kosla tähänkin talouteen. Päätös ei ollut mitenkään itsestään selvä, mehän oltiin pärjätty jo pitkään ihan hienosti ilmankin, mutta lopulta haaveissa siintävät nelirenkaisen mahdollisesti tuomat edut saivat opiskelijankin kukkaronnyörit heltiämään.


Tämän tavan suhteenhan kaikki siis lähti siitä, kun emäntä mieli ruskaretkelle ja isäntä kalalle. Sillä kertaa Supermies voitti, sillä voihan niitä puita katsella jokivarressakin. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että oikeat ruskaretket täytyy aina tehdä jollekin korkealle paikalle, niin että maisemaa voi ihailla ikään kuin etäältä, kokonaisuutena.







Mukavasti se parituntinen siinä sitten kuitenkin vilahti, Fanni sai kirmailla, kahlata ja nuuskuttaa sielunsa kyllyydestä, isäntä viihtyi joessa ja emäntä pylli pitkin rantapenkereitä kamera kourassa. Kunnes akku loppui. Eipä tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun jo alkoi huikoa ja kaakaon keittoon nuotiolle oli päästävä. Ja sitten kotiin pissille. Kalamies olisi ehkä halunnut vielä jäädä, mutta sen siitä saa kun akkaporukassa lähtee.


Ehdittiin me ennen lähtöä silti saalistakin saada ja voi hyvä isä miten jännää se oli! Fanni eli väsytyksen ajan isännän jännityksessä innolla mukana, kahlasi häntä pystyssä kalamiestä vastaan ja olisi niin mielellään maistanut edes ihan vähän, ihan vähän vaan nuolaissut tuosta hopeakyljestä... Sen sijaan reippaan kokoinen limanahka päätyi myöhemmin savustuspussin kautta kaksijalkaisten lautasille ja siitä parempiin suihin. Nam.


Niin että ehkä siitä autontötteröstä on muussakin hyötyä kuin kauppakassien raahaamisessa. Seuraavana viikonloppuna luvassa olikin sitten kalastusvapaa retkikohde, vaikka se vetten riista ihan herkullista onkin.