tiistai 30. lokakuuta 2012

May I introduce to you...



Tässä hän nyt sitten on: syy, jonka vuoksi kerroin matkustavamme monta pitkää tuntia junassa aina Kainuuseen asti. Nella, alias Helmilän Amanda, on yhdeksänviikkoinen berninpaimenkoiraneiti. Vilkas, vauhdikas ja sangen sinnikäs hampaankäyttäjä. Hyvin ihmisrakas ja läheisyydenkaipuinen rasavilli kakara. Huonokäytöksinen ja rasittava pikkuterroristi, jos Fannilta kysytään. Hellyyttävän innokas ja syötävän suloinen pallero, jos minä saan sanoa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Rakennetaan yhdessä hiekkalinna







Tässä hieman maistiaisia taannoiselta päiväretkeltämme saaristoon. Möyhimisen päätteeksi Fanni onnistui heittämään aimo annoksen hiekkaa suoraan järkkärin päälle... Olen vieläkin syvästi järkyttynyt.

Toivottavasti kamera kuitenkin toimii, sillä pian sille olisi taas käyttöä! Huomenaamulla kukonpieremän aikaan koira ja minä hypätään junaan ja suunnataan kohti korpia, sillä Reunalanperälään äitini perheeseen on saapunut uusi perheenjäsen ja me ei millään malteta odottaa enää yhtään pidempään, että päästään tekemään tuttavuutta!

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Meri


Meri on meille sisämaan asujille aika vieras elementti. Kaksijalkaisille se on tuttu lähinnä etelänlomilta, nelivedolle puolestaan täysin vieras. Tai oli, sillä ensimmäinen kosketus suolaveteen otettiin syyskuun puolenvälin tienoilla, kun eräänä päivänä suuntasimme vähän spesiaalimmalle iltalenkille Ruissaloon.



Fanni villiintyi veden ja rantahiekan yhdistelmästä niin, että irtihän se oli päästettävä, vaikka emme aivan yksin saaressa olleetkaan. Onneksi tyttö riehansa keskelläkin totteli hienosti aina muiden kulkijoiden ilmaantuessa. Neiti veti laskevan auringon pehmeässä valossa rantaviivaa edestakaisin niin että hiekka pöllysi ja vesi roiskui - siitä oli romantiikka kaukana, mutta olipahan sitäkin hauskempaa.





Välillä täytyi kiivetä kalliolle vetämään henkeä ja sitten taas mentiin. Energiaa oli ilmeisesti jälleen päässyt kasaantumaan... Jo mennessä Fanni tuntui aavistavan tulevan riemun ja kiirehtivän sitä kohti, sillä se ei normaalista poiketen olisi millään malttanut kävellä sievästi. Ehkä se oli havupuiden tuoksu, joka nosti hyviä muistoja mieleen ja sai tytön innostumaan. Tänne muutossa on se koiran kannalta ikävä puoli, että vapaana lenkkeilyn eteen joutuu näkemään paljon enemmän vaivaa kuin aiemmin. Sopivia maastoja joutuu tiuhaan rakennetussa kaupungissa etsimään huomattavasti kauempaa.





Kaikki me pidimme Ruissalosta. Veneet, kauniit rakennukset, puut, rantakalliot, kaislikot ja meri tekivät vaikutuksen ja suuntasimme kotiin jokainen rauhallisemmassa mielentilassa kuin tullessa. Seuraavan kerran haluaisin mennä katsomaan, miltä paikka näyttää ensimmäisten pakkasten tultua.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Todellisuus tarua ihmeellisempää


Minulla ei ole ollut tapana julkaista kasvokuvia meistä kaksijalkaisista täällä blogissa - olen halunnut pitää kiinni jonkinasteisesta yksityisyydestä. Supermies on joskus saattanut vilahtaa jossain otoksessa, jos se on ollut tarpeen, koska en myöskään arvosta tökerösti blurrattuja tai paintilla piiloon suhrittuja naamoja. Tällä kertaa teen säännön vahvistavan poikkeuksen, koska nämä kuvat todella kertovat jotakin siitä, millaista koiranomistajan arki on.


Oltiin kävelyllä Ruissalossa ja halusin sievän merenrantapotretin itsestäni ja koirasta. Niinpä tässä poseerataan oikein kiitettävästi...



 Ja sama tilanne sekuntia myöhemmin.

Tämä on esimerkki siitä puolesta, joka ei yleensä päädy blogimaailmaan. Onnistuneet, asetellut ja käsittelyohjelmalla parannellut otokset sekä valikoidut sanat saattavat antaa kiillotetun kuvan todellisuudesta. Kyllä tää on ihan normimenoa. Vaikka ei aavistustakaan mitä siinä tapahtui...

tiistai 9. lokakuuta 2012

Linnavuori


Sitä ollaan vihdoin päästy kesältä kertyneen kuvasuman purkamisessa siihen vaiheeseen, että juttujen painopiste on siirtynyt porukan perässä tänne Varsinais-Suomeen. (Ootteko muuten koskaan ajatelleet, miten loukkaava nimitys? Ihan kuin muu Suomi ei oikeastaan olisi osa varsinaista Suomea...) Elokuun loppupuolella mittailtuamme noin kaksi viikkoa uusien kulmiemme asvalttiteitä, oli pakko päästä taas metsään. Ja mielellään mäen päälle. Mikähän taika siinäkin on? Pikaisen googletuksen jälkeen kohteeksi valikoitui Piikkiön Linnavuori.


Piikkiön Huttalan Linnavuori on kalliolakinen mäki, jolla on sijainnut Piikkiön ainoa varma muinaislinna, kertoo tämä opastaulu tässä. Alueelta löytyy rautakautisia kalmistoja ja asuinpaikkoja, pronssikautisia hautaröykkiöitä, kuppikiviä sekä enemmän tai vähemmän merkittyjä ulkoilureittejä. Suorastaan jännittävää. Itse vuori kohoaa hulppeaan 74 metrin korkeuteen ja tarjoaakin siten täkäläisestä näkökulmasta varsin hyvät maisemat. Loppujen lopuksi maisemat olivatkin ainoa, mitä reissulta löydettiin, sillä tämä historianopiskelija ei tunnistanut ainoatakaan röykkiötä tai kuppia ja polultakin me lopulta eksyttiin.



Kiipeämisosuus oli äkkiä ohi ja uskallettiin päästää koirakin irti, kun muita kulkijoita ei muutamaa marjastajaa tai sienestäjää lukuunottamatta näkynyt. Fanni oli tietysti mielissään, kun melko pitkän hihnassa kulkemisen jälkeen pääsi rauhassa kirmailemaan. Kyllä taas välillä kauhistutti katsoa sitä menoa, kun tuommoinen jytky leikkii vuoriantilooppia ja loikkii kalliolta toiselle. Mutta kaipa se koira kuitenkin omat rajansa tietää, kun niitä harha-askeleita niin harvoin tulee.



Ylhäältä sen hyvin näki; kovin pieni on tämäkin metsä. Ei sitä täällä kaupungissa tule ajatelleeksi, tai lähiössä jos ihan tarkkoja ollaan, mutta ensimmäistä kertaa Turkuun tullessa metsän ja pellon suhteelliset osuudet pistivät kyllä Lapin kautta kiertäneen kainuulaisen silmään. Ihan oikea metsä se silti oli ja tuntui hyvälle himmailla kostean raikkaassa ilmassa vihreyden keskellä.




Emäntää vähän kauhistutti katsella heinikossa nuohoamista, sillä punkithan tuosta ensimmäisenä tulee mieleen. Tässä maailmankolkassa kun täytyy ihan tosissaan moisista kauhistuksistakin huolehtia... Elokuussa laitettiin kesän toinen satsi punkkimyrkkyä Fannin turkkiin ja eipä meillä kutsumattomia vieraita ole näkynytkään. Saattaa olla, että pelkään punkkeja vähän turhankin kanssa, mutta ajatuskin pikkuruisesta verta imevästä mönkijästä, joka saattaa tartuttaa kammottavia tauteja, ällöttää ihan tosissaan. Luonnossa kulkemista ei kuitenkaan tahtoisi rajoittaa. Se on tämä vaarallinen Etelä: monsuunisateet, tulvat ja myrkylliset ötökät...

torstai 4. lokakuuta 2012

Minä luen mamman kans lehtiä


Miksi berniperheessä ei tehdä asioita lattialla?

Koska ihan just on joku kaverina. Sylissä mielellään. 
Kaikki neljäkymmentä päättäväistä kiloa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

The Mökkireissu


Se tämän kesän ainoa. Valitettavasti. Ja mitä siellä sitten tapahtui?


 No siellä leikittiin virtahepoa eli syötiin vesikasveja.


Leikittiin metsuria eli syötiin rantapusikkoa.


Ja leikittiin oravaa eli syötiin käpyjä.


Kaiken sen syömisen päälle täytyi pitää juomatauko...


 ...jonka jälkeen piti tietty kuivata ketarat. Joka kerta. Koska kuka haluaa olla "vettä kengässä" koko ajan. 

Eipä siellä oikeastaan muuta. Hyvä reissu silti.